Panu on mulle hirmu tärkeä. Lauantaina se jätti mut ihan yksin äitin kanssa ja lähti iskän luo. Mua ei huolittu mukaan vaikka hyppäsin reippaasti autoon istumaan. Luulin sitä ensin vitsiksi ja juoksin pitkään auton perässä. Tai siis kiskoin, olin remmissä niin en päässyt juoksemaan. Kotona mulla pääsi itkukin kun oli niin yksinäistä ilman Panua. Ei taas huvittanut oikein yhtään mikään.

Leikkiminenkään ei oikein maistunut.

Yritin leikkiä pallollakin, Panun suosikkilelulla, jos se vaikka piristäis.

Äiti ajatteli piristää mua opettamalla mulle uutta temppua, ryömimistä, mutta siitäkin meni vaan jalat solmuun.

Onneks sain vähän nukuttua. Tilaa ainakin oli. (Joo ja onneks äiti ei kovin usein jaksa pedata sänkyä...)

Näin unia Panusta. Sen kanssa on niin kiva kattella ikkunasta...

... ja se aina hoitaa mua ihanasti...

...äitin mielestä vähän liikaakin. Se on jo joutunut laittaan mulle korvaan lääkettä kun se punottaa. Ja Panu pesee tietty senkin pois.

Sit välillä se kutitteleekin...

...ja muutenkii kiusailee...

Mut sillä on kyllä maailman hienoin Heliponkteri. Mäkin oon kerran napannut sen Panun nenän edestä, kun se sattu tippuun lähemmäs mua. Panu oli jo opettanut, että jos sen saa napattua niin kannattaa mennä ihmisiltä karkuun ja jos ne saa kii niin sit vaan täytyy pitää tiukasti suukki kiinni.

Sit yhtenä päivänä mä vähän luin ton Heliponkterin ohjekirjaa ja se saatto siinä repeytyä ehkä muutamastakin kohtaa. Panu tietenki suuttu siittä ja uhkaili että pollarit tulee kohta hakeen mut. Yks ilta jouduin kattoon tarkkana koko pollariohjelman ja vahtiin ettei ne vaan oo meidän ovella. Ajattelin että ehdin sit vielä koppiini piiloon jos ne tulee mua hakeen. No sit se sano parin päivän päästä et se on sopinut pollareiden kanssa että mä selviän yhdyskuntapalvelulla. Mä kävin siellä sitten, vaikka se ei kyllä oikeesti ollut mitään yhdyskuntapalvelua, vaan sellasta prinsenssojen hyväsydämistä hyväntekeväisyyttä. Kävin moikkaamassa sellasia tätejä ja setiä sellasessa talossa mihin ne ei saa ite ottaa omaa koiraa ja ne ehkä kaipas jotain lullutettavaa. Mä kävin sit niitten kans juttelees ja antamassa luluterapiaa.

Tähän loppuun haluan vielä painottaa, että kyseessä oli todellakin prinsenssan hyväsydäminen työ, eikä suinkaan mikään rikollisten yhdyskuntapalvelu. Panu vaan kiusaa mua aina, mutta kyl mä tiiän et se on sellasta veljellistä kiusaamista.

Terveisin,

Takahuhdin Prinsenssa Lulu