Moi vaan kaikki taas pitkän hiljaisuuden jälkeen. Paranin kyllä tuosta edelliskerralla kertomastani kaameasta kokemuksesta varsin pian, mutta kirjuri vaan on laiska ja tyhmä ja saamaton. Tämän päivän jälkeen se on niin ylpeenä musta, että sen on pakko vähän jeesailla mua tässä kirjottamisessa.
Tänään aamupäivällä mun Riitta tuli meitä hakemaan ja me ajettiin sen kyytissä aika pitkä matka. Tai kuulemma siis, mähän nukuin enkä tajunnu mistään mitään. Sit kun mut herätettiin sieltä auton perältä, niin oltiin jossain ihan uudessa paikassa, ja siellä oli hirveesti koiria ja ihmisiä. Tajusin siinä sitten että no nämä on ne kauan puhutut missikisat nyt sitten.
Aluksi mä sain jatkaa lepoa kevythäkissä puun varjossa. Sitten mentiin Riitan kanssa vähän harjottelemaan näyttelykävelyä ja seisomista. Riitta on kuulemma joskus ennenkin kokeillut sitä, mutta mä en ensin oikein muistanut mitä äiti on kotona opettanut. Teki vaan mieli pussailla Riittaa.
No kyllä mä sit aloin tajuaan että tää oli nyt sitä juttua missä pitää seisoskella ja herkkua saa vaan sillä.
No sit mä pääsin puun varjoon taas rentoutumaan:
No se juttu ei ollutkaan vaan siinä, vaan sit mentiin vielä kehään parin muun tytön kanssa.
Piti mennä oikein pöydälle, että se tuomaristäti sai paremmin katottua.
Sillä oli joku vinkulelukin mitä se ei kuitenkaan antanut mulle.
Sitten piti pyörähdellä hienosti siellä kehässä pari kertaa.
Sit se tuomaristäti laittoi kaikki meidät juoksemaan yhdessä siellä kehässä. Siinä vaiheessa kun mut laitettiin juoksemaan jonon ekaksi (nimen perusteella olin vasta vimppa), niin äiti meni ihan kananlihalle ja hyvä ettei itkuun pillahtanut jännityksestä.
Niin siinä sitten kävi, että se tuomari laittoi minut kaikkein kauneimmaksi parsontytöksi!! Äiti oli hurjan ylpeä! Sitten menin vielä kehään kaikkein komeimman parsonpojan kanssa, ja äiti joutui jännittämään vielä vähän lisää.
Ja voi kuulkaa kun sen meinas henki salpaantua kun tuomari valitsi MINUT kaikkein kauneimmaksi JA komeimmaksi parsonpennuksi, eli minusta tuli ROP-pentu!
Tulihan munkin kaikista kehuista hirmu hyvä mieli ja annoin sitten Riitalle ehkä aika monta kiitospusua.
Sitten meninkin takaisin lepuuttelemaan ja katselemaan kaunista metsää mökkini ikkunasta.
Niinhän siinä kävi, että urvahdin sinne ja vedin puun alla sikeitä ihanan kevättuulen hivellessä ah niin kaunista turkkiani.
Yhdessä vaiheessa äiti laittoi tuonne mun koppiin mulle luun jos olisin halunnut sitä syödä. No se ei just sillon maistunut mulle ollenkaan, joten jemmasin sen tonne peittojen alle. Sitten se koppi laitettiin kasaan ja mun piti jemmata se luu uudestaan! Arvatkaa oliko hankalaa kun ihmisiä ja koiria oli joka puolella!
Jouduin vaihtamaan paikkaakin kun tuntu että sen ehkä joku kohta löytää. Mut ehkä tästä toisesta ei ihan niin helposti...?
Onneks oli misseilyosio jo ohi, koska siinä piilotellessa tuli nenä vähän mutaiseksi ja suupieliin tarttui lehtiä.
Sit siellä oli myös sellainen joku aika päällekäyvä jätkä, joka varmaan luuli, että sillä on joku oikeus tulla lähenteleen kun satuttiin molemmat olemaan Ulvomäkiä ja ROPpeja tänään.
Kyllä mä sanoin sille, että KUULES JÄTKÄ SULLEI OO MINKÄÄN VALTAKUNNAN VALTUUKSIA KÄYDÄ LIIAN TUTTAVALLISEKS!! Ja sehän alistu kohtaloonsa. Tietty.
Otettiin me sitten yhdessä parit kuvat vielä kun nyt satuttiin olemaan niitä ROPpeja ja saman sukunimisiäkin.
Mun näyttelyarvostelun voi käydä lukemassa tuolta Näyttelyarvostelut-sivulta.
Kommentit