Viime viikonloppuna minä olin taas kilpailemassa. Äiti on minulle toitottanut jo pitkään, että se hepulointi saa luvan loppua siellä kilpailuissa, koska äitin mielestä se asia on jo menettänyt viehätyksensä. Eräät yleisön jäsenet olivat kyllä toista mieltä, sillä äiti kuuli sunnuntaina ratahenkilönä ollessaan takana olevan tytön selittävän, kuinka kisoissa oli edellisenä päivänä ollut "ihan sikahauska yks koira joka sai hirveet hepulit tuolla radalla". Eli äiti pitäkööt vaan suunsa kiinni, hepulointi on edelleen loistavaa viihdykettä! Tosin voisin alkaa mieluummin keräämään rahaa sillä, kun nyt äiti on aina joutunut maksamaan siitä että olen päässyt hepuloimaan.

Lauantaina starttasin siis kaksi kertaa. Äiti oli ajatellut, että nyt se tämän vuoden tavoite ehkä toteutuisi, eli minä nousisin kakkosiin. Ne kaksi starttia olivat viimeiset tilaisuudet, ellen lähtisi johonkin kauemmas kisaamaan vielä tämän vuoden aikana. Ja siihen äiti ei suostu, että se ensin maksaa ilmot ja matkat ja sitten kotiin viemisinä on vaan muistot hienoista hepuleista. No, halusin kuitenkin säilyttää jännityksen loppuun saakka, ja ekalla radalla vedit vielä spurtit. Se fiilis on NIIIN mahtava, kun juokset A:lle tai puomille ja otat sieltä hyvät vauhdit. Ja hyvät oli hepulit tälläkin kertaa, mutta jatkoin sitten äitin kanssa vielä radan loppuun. Toisella radalla sitten ajattelin, että nyt voisi olla hyvä hetki tehdä se nolla, ja meninkin hienosti kaikki A:t ja puomit ja kaikki, mutta ÄITILLÄPÄ ei kestänyt hermo! Se sössi koko minun hienon ratani juoksemalla yhtä estettä päin ja kaatamalla sen! Se siitä sitten, ei tullut minusta kakkosluokkalaista tänä vuonna. Mutta enää en kyllä kuuntele minkäänlaisia syytöksiä asiaan liittyen!

No, lauantaina oli sitten muutakin tekemistä, ja siinä minä oli todella hyvä; sain kaksi nollaa! Kävin nimittäin silmä- ja polvitarkastuksissa. Polvista tuli siis nollatulokset, eli se tarkottaa sitä että ne on terveet! Kyllä kelpaa nyt hepuloida kun polvet pelittää! Toinen erittäin tärkeä tutkimus oli se silmätarkastus, ja siinä minä sain viivoja, eli EI MITÄÄN epäselvyyksiä siitä, etteivätkö silmäni olisi sisältä yhtä kauniit kuin ulkoa! Nyt on hyvä mieli kaikilla, nämä nollat ja viivat ovat nimittäin paaaaaljon tärkeämpiä kuin agilitynollat.

Niin, ja vielä viittaus otsikkoon: Riitta oli hoitanut minun, Ulvomäen Orvokin, virallisia paperihommia erään yhtiön kanssa. Sieltä oli tullut kuittaus jonkun Ulvomäen Kyllikin asioista! Voi tsiisus sentään, minen oo mikään Kyllikki!

Niin ja sitten vielä sellasta, että meitsi lähtee viikonloppuna laivalle! Jeejee, biletystä biletystä!

Siis äitistä.

Kun se sillon Lempäälän kisojen jälkeen otti nokkiinsa kun minä en juossut tarpeeksi lujaa sen mielestä. Nyt sitten ajattelin että sellasta valitusta en ainakaan enää jaksa kuunnella ja vedin sitten lauantain kisoissa ihan täpöt niin se suuttu taas. Näytin radalla aluksi kuinka lujaa mä osaan mennä, ja sitten menin niin lujaa ettei kenttä riittänyt eikä siellä ollut muutenkaan järkeä juosta niin lujaa esteisiintörmäysvaaran vuoksi. Siitä sitten suututaan jos juoksee niin lujaa että pitää jatkaa kentän ulkopuolelle. Höh. Koita ny totakin miellyttää.

Sunnuntaina olin myös pitkästä aikaa misseilemässä. Tuomari piti minua erinomaisena, ja laittoi minut Miss Porvoon kolmanneksi perintöprinsessaksi. Arvostelun ehkä jaksan myös kirjoittaa jossain välissä tuonne arvostelusivulle.

Niin, ja sitten vielä kun tulin kotiin missikissareissusta, niin minua ei ollut vastassa ei niin äiti kun Panukaan. Kun ne illalla tulivat kotiin niin osotin niille kyllä mielipiteeni asiasta. On se kumma kun ei edes sen vertaa viitsitä tukea toisen missikisailua.

Olin eilen taas kisoissa. Eikä huvittanu sitten yhtään. Eka rata oli ihan liika aikasin aamulla, eihän kukaan nyt jaksa kaheksalta lauantaiaamuna juosta täysiä. Tokalla mua melkein jo huvitti ottaa pari juoksuaskeltakin. Siltä radalta ei saatu mitään muuta virhettä paitti aikavirhettä reilu kaheksan sekkaa. Kolmas rata olikin sitten jo ajoitettu aivan liian kuumalle kelille. Ei jaksanut kerta kaikkiaan alkaa siellä riehumaan sellasella helteellä.

Illalla mua väsytti sitten aika rankasti, ja joku dorka tuli taas napsimaan kuvia kesken mun unittelun.

Olikohan tääki ihan tarpeellista saada ikuistettua?

Sitten tänään kun tulin Panua tsierliidaamasta niin äiti antoi vihdoin periksi. Se on riistänyt multa mun rakkaan Hämpsi-Hipon jo viikkokaudet sitten kun se ei kestänyt katsella meidän leikkejä. Nyt olen tällä viikolla hieman itkeskellyt sen perään ja käynyt välillä vaatehuoneessa sitä tuijottelemassa. Tänään se ajatteli, että ehkä apeuteni siitä helpottaisi jos saisin hetken viettää laatuaikaa Hämpsin kanssa ja antoi sen minulle. Mutta ei minun tehnyt mieli sitä hämpsiä, minä halusin antaa sille ruokaa ja hoivata sitä. Se oli varmasti niin kovin nälissään oltuaan viikkotolkulla vaatehuoneessa. Siispä tarjouduin antamaan omastani.

Jostain syystä Hämpsi ei kuitenkaan ollut kovin nälisssään, joten ajattelin mennä hieman herättelemään Panua ja kysyä josko hänelle maistuisi.

Siinäkin kävi sitten loppujen lopuksi niin, että ei Panullekaan  maistunut, mutta yhdessä oli kuitenkin ihan kiva nukkua pitkästä aikaa. Me ei olla aikoihin nukuttu näin läheisesti kun jotenkin mä en enää oo halunnut.

Nyt äitikin onneksi ymmärtää, että minä en voi kuluttaa energiaani tuolla kaiken maailman areenoilla, koska minulla on monta nälkäistä suuta ruokittavana. Myös pesien rakenteluun kuluu yllättävän paljon energiaa.

Tää mun agiliitelyhän on ruvennut oleen jo aika pro-touhua nytten. Perjantainaki olin jo aika kaukana koto-Mansesta ku käytiin Tuorlassa (onks se ny sit Kaarinassa) asti kisaamassa. No mut kummiski siellä missä on ollu pari viimestä parsonnien agilityleiriä. Siis mihin mä en tänä vuonna päässy  mun niitten tuoksujen takia. Mutta tuolla Tuorlassa niin kummiskii on tosi mukava tollanen nurmikenttä. Siinä ei satu tassunpohjiin olleskaan vaan voi pistellä ihan täpöt.

Sen kunniaksi siis: TEIN KAKSI NOLLARATAA siellä!

Ekaks oli hyppäri (jolta mulla siis oli jo nolla). Sillä mä olin neljäs ajalla -8,63. Agilityradalla mä olinkin sit kolmas ajalla -2,03 ja pääsin elämäni ekaa kertaa pokkaamaan palkintoja aksakisoissa! Vaik eipä se ny kai niin hääviä ollu. Tollasta tönötystä vaan.

Tuomari oli oikeen mukava, ja se oli kisakirjasta nähny että tein hyppärilläkin nollan (sillä oli siis eri tuomari). Se sitten äitille sanoi hirveesti onnitteluja ja tsemppejä seuraavanki päivän kisoihin. Harmi vaan ku me ei oltu seuraavana päivänä. Oli ilmeisesti huomattavasti paljon tärkeempää jättää mut ja Panu mummulaan nököttään että äiti pääsee täytekaakulle johki vauvojen nimijuhliin. Hmph.

No, tässä kuiteski kuvia Papparatsin kamerasta:

Mä oon kuullu viimeaikoina aika paljon viittauksia käpylehmään. Mistähän se vois johtua..?

Huomatkaa kuinka pro mä oon; äiti voi aivan luottavaisesti  leikata takaa renkaalla ja mää osaan sen mennä ihan oikein!

Maalissa mä sain palkaksi mun uuden hienon wubbakongin mihkä Paunu ei saa koskee, ei edes kattoo siihen päin, ettei se vaan me rikki.

Niin, ja meijän kyytissä sinne tuli meidän ystävä Myy, joka teki myös hienon nollan hyppärillä. Harmi vaan ku se ois tarvinnu sen aginollan noustakseen kakkosiin, mutta just sillä radalla se meni erheellisesti väärälle esteelle väärään aikaan . Mut kattokaapa kuinka gööttipötkylä pistelee huimaa kyytiä:

Niin joo, kävin myös kattomassa sellasta "tyhjää" luolaa minkä Panu oli löytäny siellä agileirillä. Mä menin ihan vaan vähän reunasta koklaan että miltä siellä näyttää ku yhtäkkiä sieltä muriski joku mulle takas. Voi jumankekka mää oisin kyllä näyttäny sille mutta äiti perskuta kisko mut remmistä pois sieltä! Pikkasen jäi risoon!

No Tuorlasta tuli ainaski kaks.

Nää on nyt sitten sieltä Ylökkin kisoista viikko sitten. Kuvat on ottanut Gimmelin tyttöjen isoemäntä, kiitos!! 

...mistä Kaisa tuolla edellisen postauksen kommenteissa mainitsikin...

Eli mulla pääs käymään vahingossa sellanen moka, että seurasin äitiä koko hyppyradan verran Ylökin kisoissa 7.6., enkä yhtään miettiny omiani, ja siitä tuli sit sellanen nollatulos. Jäin tyhmästi neljänneksi enkä saanut mitään palkintoja, mutta oli se tulos sentäs 5,6 sekkaa alle ihanneajan.

Siitä kyseisestä jutskasta ei oo vielä ladattu kuvia (niitä on toki muutama), joten laitan edellisistä kisoista, eli Takkujen kisoista 2.6.2009. Siellä en tehnyt nollaa, mutta pari tulosta kylläkin. Keinusta en tykännyt sielläkään. Mutta kas tässä kuvia, jotka on ottanut Maissihiiren Pöhlö:

Startissa:

Lähtöluvan odotus:

Kiihdytys:

Jee, kepit!

Ai vieläkö pitää jaksaa...?

Pomps.

Keinu, yäk.

No okei sit.

Rrrrrr!

Hyps.

Loiks.

Jaa mihin suuntaan? 

Toisen radan kepit:

Boing.

Loppukiihdytys:

Ja maalissa oleva ämpäri mistä löyty mun remmi:

Oli se meirän äiree vaan niin rohkee, että ei peruuttanu meikäläisen kisoja vaikka olinkin uhannut ottaa hylsyt keinulta. Sinne me sit mentiin ja otettiin ne hyllyt keinulta. Muuten ne radat oli oikeestaan ihan kivojakin, mutta vähän jäi kaihertaan se keinuhommeli aina ja kesti vähän päästä vauhtiin. No, nyt on kisaura kuitenkin alotettu, joten siitä kynnyksestä päästiin yli :) Hauskinta tässä on ehkä se, että äiti oli jo ehtinyt ilmottamaan mut muihinkin kisoihin, eikä aio perua niitäkään. Eli tänään mennään taas! Saa tulla kattomaan meidän omalle takkukentälle Herwoodiin kuudesta eteenpäin :)

P.S. Päästiin Panun kans lehteenkin!

Ja ei, tämä ei ole takkimainos, koska minä en suuremmin piittaa tuollaisista takeista (vaikka joskus sitä on pakko käyttää), vaan tämä on ilmoitus, että minä olen palannut sivistyksen pariin, ja mikä tärkeintä; AGILITYRADOILLE.

Olin siis maalla aika kauan, koska mulla oli tuoksut ja Panun päät meni sekasin. Olin siel mummulas ja vaarin saares, mut niistä voin kertoo myöhemmin. Nyt mä haluun kertoo teille viikon ehkä parhaan jutun. Nimittäin: huomisesta alkaen Panu ei ole ainoa koira tässä laumassa joka on ammattiurheilija. Joo-o, äiti on jostain luonnonoikusta päättänyt laittaa minutkin jo kisaamaan!

Se oli tehnyt sen päätöksen, että heti kun osaan kepit ihan itte, niin se laittaa ilmot menemään. Ja siis otetaanpa huomioon, että mun tuoksut alko ihan muutama viikko sen jälkeen kun opin ne kepit, ja sen jälkeen en oo moisia esteitä nähnytkään ennen kun eilen. No, kepit mä kyllä vielä muistin aika hyvin, mutta yhtä toista juttua en, nimittäin sitä perhanan kiikkulautaa. Siis mä en yhtään tykkää siitä. Ensin sitä luulee kivaksi kiipee-esteeksi ja sit yhtäkkiä kun vetää täpöt niin se loppuukin kesken ja sieltä tippuu maan syövereihin. Ei kiva. No siks mä päätinkin etten enää mee sitä. Äiti pakotti mut laittamalla nakkia siihen mutta ilman sitä en varmaan mee. Tänäänkin seisoin siinä minuutin ainakin. Kai sillä jo nostetaan kisoissa syliin ja viedään radalta? Se on mun tavote. Hiiteen koko kiikku.

No huomenna mä testaan että kauanko äiti kehtaa mua maanitella keinulla. Jos joudun antaan periks niin kostan ainakin hyppäämällä renkaan sivusta.  

Noni, mut nyt nukkkuun, täytyy olla reipas että jaksaa panna hanttiin huomenna.

P.S. Voitte tulla kattoon Nokialle jos haluutte.

Tästä saatte:

Ja tästä ja tästä:

Älkää välittäkö äitin kiljunnasta. Se on pienestä onnellinen...

NIMITTÄIN KEPIT!!! Menin tänään treeneissä kepit ilman ainokaistakaan ohjuria tai verkkoa vaikka kuinka monta - ainakin kuus - kertaa!!! Äiti kilju riemusta, ja oli mullakin kivaa. On se vaan jännä kuinka ne palaset jotenkin loksahtaa paikoilleen ja se olikin aika helppo homma. Välillä mä en melkein jaksanut kahta viimestä keppiä, mut sit äiti laitto mut meneen uudestaan niin sit mä jaksoin. Ja mä menin lujaa!

Nyt sit vaan hankitaan varmuutta niihin, ja sit me aletaan kisaamaan. Ehkä jo aiemmin mitä äiti suunnitteli. IIGS.

Meirän äitee on laittanut tavotteeks että minäkin alkaisin kesän aikana kilpailemaan agiliitämyskilpailuissa. Se on päättänyt, että sitten kun osaan kepit niin mennään. Se ei kuulemma enää jaksa stressata kilipailemisesta niin paljoa kun sillon kun ne Panun kanssa alotti, mutta kyllä se varmaan parit munkin kisat pilaa jännittämisellään. No, kuiteskin, niitä keppejä on yritetty aina välillä treenata. Ihan liian vähän kuitenkin, kun ei olla päästy itekseen harjotteleen, eikä takkutreeneissä oo ikinä menty vielä keppejä. Parsonnitreeneissä laitetaan monesti verkot treenien päätteeks ja mennään muutama kerta. No, nyt äitin lomaviikolla me päästiin kerran reenaamaan itteksemme. Äiti laitto ensin kaikki ohjurit. Sitten se otti siitä pari pois välistä. Osasin. Sitten se alko ahneeksi ja otti useemman pois. Osasin, kattokaa:

Sitten se alko oikein superahneeksi ja jätti vaan ekan ja vikan ohjurin. Ja kattokaas tätä:

Ehkä me oikeestikin aletaan jo kesällä kisaamaan!

Meillähän on nykyään Panun kanssa kahdet tai yksjapuolet treenit viikossa. Perjantaisin meillä on molemmilla omat takkutreenit ja sit sunnuntaina on parsonnien omat reenit missä me mennään vuorotellen. Oikeestaan Panu melkein useemmin kun äiti ei jaksa kuunnella sen huutoo. Se kun ei iso mies osaa sitten ollenkaan odottaa vuoroonsa mitä tulee agilityyn.

Aina joskus äiti nappaa kuvan sieltä toisen täältä, ja mä valkkasin niistä muutaman. Tässä on joitakin meidän treenikavereita. Ensin sunnuntaitreeneistä Alma, joka nyt on jo muutenkin vanha tuttu:

Sunnuntaitreeneissä käy myös Elvis, joka osaa jo näin hienosti odottaa paikallaan lähdössä:

Sit siel on lisäks vielä Minni ja Rasmus.

Pertsitreeneissä on esimerkiksi tällanen Jekku-poika:

Ja Omppu-tyttö:

Noi kaks on siis mun ryhmäläisiä. Sit siellä on Merri, jonka te jo varmaan kans tiiätte ja yks Musti, sellanen cockeri. Panun ryhmässä on Vappu ja Tirri ja sit jotain muita ketä me ei olla pitkään aikaan nähty.

Tää seuraava hippiäinen ei oikeestaan oo meidän kummankaan ryhmässä, mutta se oli kerran rakentamassa rataa sen emännän kanssa joka on Panun koutsi. Ja ehkä ihan hyvä ettei se oo meidän ryhmässä, ehkä vähän pelottavat silmät sillä... Vaikka kyllä mä sen kans kävin sit vähän juoksemassakin mut en paljoo.

Tällasessa vankilassa me odotellaan perjantain treeneissä. Panu on kumman rauhallisen olonen, yleensä se kiljuu ja ulvoo...

Agitreenien lämppäri- ja jäähdyttelylenkeillä me pidetään tällasia huippu-urheilijoiden verkkapukuja päällä. Ehkä parhaita liukureita mitä meillä on ikinä ollut!

Viime viikonloppu oli pitkästä aikaa ihan mukava viikonloppu. Ei jouduttu oleen yksin paljon ollenkaan. Perjantaina meillä oli agilitytreenit, ensin mulla kaks tuntia ja sit Panulla kaks tuntia. Oltiin siellä meidän uuden seuran uudessa hallissa, ja oli ihan mukavia harjotuksia. Oli vaan aika noloo kun Panu kilju siinä vieressä koko ajan kun se joutu odottaan vuoroonsa. Meidän kummankaan reeneissä ei ollut vielä paljoo väkee, joten saatiin aika paljon mennä. Oli kiva.

Lauantaina ja sunnuntaina meillä oli kivaa kun käytiin aamulenkillä meidän lähipellolla myyräjahdissa. Saatiin oikeen rypee kurassa ja kaivaa hirrrrmuisen syviä kuoppia. Paitsi että äiti ei jaksanut montaa tuntia joten meillä jäi vähän hommat kesken. Ehkä me vielä ehditään sinne ennen kun maa jäätyy... Myyränmetsästyksen jälkeen vaan oli aika kurjaa kun jouduttiin suihkuun, mutta sen jälkeen tuli taas hyvät hepulit.

Sunnuntaina meillä oli taas parsonporukan agilitytreenit ja tällä kertaa siellä oli oikein sellanen Ville-valkkukin. Äiti vaan päätti mennä Pamsen kanssa ja mä en päässyt melkein ollenkaan. Onneksi pääsin lopuks päästeleen sinne radalle niin jäi ihan hyvä mieli. Mä oon jo vähän tajunnut että siellä saa juosta ihan lujaakin siellä radalla, ja muutenkin oon jo oivaltanut paljon. Vielä kun tuo äiti muistaisi aina näyttää mulle seuraavan esteen...

Vieläkään ei oo kuvia tarjolla, mutta koitetaan laittaa niitä heti kun äireen kone herää koomasta. Rupee oleen aika tylsän näkösiä postauksia...

Yks ihan tosi tärkee tapahtuma on jäänyt meillä raportoimatta, ja aion sen tehdä nyt. Panukin antaa mun kertoa, koska muuten mulla tulee vaan missijuttuja ja joku pian luulee, että oon joku hienohelma. No way, José. Kunnon terrierillä saa olla vähän multaa kynnenalusissa.

No se yksi erittäin tärkeä tapahtuma oli tietenkin parsoneiden agilityleiri toukokuussa. Minun piti aluksi lähteä vain Panulle seuraneidiksi, mutta äiti saikin minulle ihan oman harjoittelupaikan aloittelijoiden ryhmästä. Jee!

Ekana päivänä me kokeiltiin jotain yksittäisiä esteitä. Siis ihan sikahelppoo! Joku pussikin niin ihan ylihelppoo! Paitsi ihan mukavaa silti kun hetkeks saattaa mennä vähän suuntavaisto sekasin. Mutta täysiä vaan suoraan eteenpäin, se oli hyvä taktiikka. Verkkokepit oli mulle ihan uus juttu, ja osasin jo aika hyvin niitä parin kerran jälkeen.

Sit mentiin puomia ja hyppyjä ja putkea ainenkin. En enää ihan muista. Sit mun reenien jälkeen oli Panun vuoro.

Se meni tosi hienosti ja sitä oli kiva kattella, vaikka pakko tunnustaa, että välillä saatto olla hetken silmätkin kiinni kun oli niin nautinnollista siellä omenapuun varjossa.

Illemmalla äiti meni johonkin ihmisten iltajuttuihin, mutta tuli vielä viemään meitä lenkille. Käytettiin siinä vapaat radat vielä hyödyksi ja kokeiltiin muutamia juttusia siinä. Minä sain kokeilla keinua! Se oli ihan mahtavaa kun se ottaa mahasta kun se lähtee kallistumaan. En olis malttanut ollenkaan lopettaa.

Illalla oltiinkin jo aika puhki, ja mentiin sänkyyn nukkumaan ennen kun äiti ehti edes laittaan lakanoita…

Seuraavana päivänä oli taas ensin mun reenit. Ja arvatkaa mitä! Mentiin jo ihan lyhyttä rataakin, parhaimmillaan 7 esteen rataa! Olin kyllä huikeen hyvä! Joku ihana ihminen otti vielä kuviakin, tässä niitä:

Panustakin otettiin taas kuvia:

Sen lisäksi että siellä leirillä sai mennä hirveesti agilityä, niin siellä oli myös kaikkia ihania poikia ja jotain ihan mukavia tyttöjäkin. Eniten mä tykkäsin Urposta, se on kuulemma joku Pernon kuningas tai ainakin paroni. Vai parsoni en mä ny oikein taas muista. Mutta sellanen ihana komee nuorimies, joka supatteli mun korvaan kaikkia juttuja…

Panu taas ei niin siitä Upista piitannut, mutta sen emäntä oli Panun mielestä kyllä tosi ihana.

Eikä mikään ihme kun se piti Panua hyvänä:

Kaiken kaikkiaan se koko leiri oli kyllä tosi mahtava! Toivottavasti päästään ens vuonnakin!!

P.S. Terkkuja sille komeelle Upille... Kih kih... Musta tuli tänään aikuinen =)